Gillin päiväkirja - Sota

Ote päiväkirjasta ajalta juuri ennen karhusotia

Marssi Lockhaveniin sujui hyvin ja ilman minkäänlaisia ongelmia. En ole koskaan nähnyt melkein kaikkia territorion hiiriä samassa paikassa. Täytyy sanoa että näky on todella vaikuttava. Tuhannet pienet nuotiot loistavat hämärään ja siellä täällä kuuluu sotalauluja ja riemun huudahduksia, kun ystävykset löytävät toisensa suuresta väkijoukosta. Heidän kannattaakin nähdä toisensa ja keskustella, koska pian ei voida tietää, kuinka moni on vielä elossa.

Kävin keskustelemassa suunnitelmasta Gwendolinin kanssa ja sain kuulla niinkin riemastuttavia uutisia, että kaikista kaupungeista ei ole vielä armeijaa saapunut. Hän siis jättää minut tänne ja lähtee itse huomenna matkaan laittamaan sotatannerta kuntoon, sekä lähettää Radulfin ja Thomin etsimään jäljellä olevia armeijoita. Miten mahtavaa... kerrassaan. Millaisen elämän kohtalo onkaan minulle valinnut....

Kävin vanhempieni haudoilla....en ole sitäkään tehnyt moneen vuoteen, varmaan vuosikymmeneen. Huomisen jälkeen saatan liittyä heidän seuraansa, en tosin voi tietää sitä, mutta en pelkääkkään. Minulla ei ole ystäviä tai sukulaisia tai ketään, joka jäisi minua suremaan tai kaipaamaan. No ehkä Alec, koska hän ei päässyt päästämään minusta ilmoja pihalle...tosin en tiedä hänestäkään, missä hän oleilee saatika onko edes elossa.

Kirjoitin Qwendolyn:lle kirjeen ja antaessani sitä hänelle annoin hänelle luvan avata sen vain, jos kuolen. Muussa tapauksessa kirje pitäisi pysyä sinetöitynä ja avaamattomana. Kirje sisältää muun muassa testamenttini ja....

Huomenna on suuri päivä, muusta en vielä tiedä.

Ote päiväkirjasta karhusotien jälkeen

Barkstone. Tuo kirottu hulluuden pesä! Olisihan minun pitänyt se tajuta aikoja sitten, että he yrittävät jotakin näin katalaa ja mikäs olisikaan ollut sen parempi hetki, kuin silloin kun melkein kaikki Lockhyvenin hiiret ovat tappamassa karhua! Tuo päästään vajaa oleva matriarkka oli päättänyt lähteä valtaamaan Lockhavenin ja tappaa matkalla kaikki hiiret, ajattelematta sen enempää. Radulf ja Thom melkein kuolivat kun olivat puolustamassa ja evakoimassa yhtä kylää muutaman tunnin ratsaksuksen päässä.

Kuin saimme tiedon että sieltä on tulossa noin 100 hiiren armeija, niin päätin lähteä yksin matkaan...loppujen lopuksi. Olin niin huolissani karhusta ja tästä armeijasta, että pääni ei toiminut kunnolla. Pääsin noin metrin päähän matriarkasta ja olisin voinut tappaa hänet, mutten ymmärrä miksen toiminut! Mitä sitten jos olisinkin kuollut sinne? Sata hiirtä, ehkä enemmänkin olisi pelastunut! Jos olisin ilmoittanut kenraalille että häntä tarvitaan muualla, niin olisin ollut kahden matriarkan kanssa. Sitten olisin vain nopeasti tuikannut häntä tikarillani, asetellut nukkumaan ja paennut nopeasti. Ajattelin ensin että pääsen jonkinlaiseen järkikeskusteluun hänen kanssaan, mutta kenraalikin ja ennen sitä olevat vartijat olivat niin järkeä vailla, että oli niukkaa päästä teltallekkaan asti. Onneksi sain kolkattua ja varastettua haarniskan itselleni, koska aiemmin törmäämiini vartioihin hiirivartioston viitta ei vaikuttanut, tai sekään että vaadin neuvotteluja. Mikä pettymys ja täydellisen epäonnistumisen häpeä!

Tämän jälkeen varastin jäniksen ja ratsastin takaisin pääkaupunkiin ja valmistauduimme taisteluun. Jesse oli ollut matkalla auttamaan Gwendolyniä mutta emme olisi mitenkään pärjänneet Barkstonea vastaan, jos he eivät olisi tulleet apuun. Tappioita kärsittiin ja hyvä ettei henki mennyt. Matriarkka saatiin tapettua, harmillista ettei saatu pidettyä hengissä, olisin mielelläni kiduttanut häntä viikon tai kaksi. Karhu saatiin ajettua pakosalle, mutta tappiot olivat melkein puolet joukoista. Nyt alkaa territorion suuri toipuminen ja rauhan sitominen Barkstonen kanssa voi alkaa kun tuo hullu suku on lopullisesti, ainakin toivon mukaan, kukistettu.

Jäin eloon, mutta millä hinnalla? Kirje jää avaamatta, salaisuudet jää paljastamatta ja jatkan yksinäistä elämääni pimeän menneisyyteni kanssa. Ehkä joku päivä toivun tästä epäonnistumisen häpeästä, ehkä tulee vielä se päivä, kun voin kohdata Qweondolyn ja kertoa pelkurimaisuudestani ja sen aiheuttamasta hinnasta. Luovun asemastani ja lähden jonnekkin hylätylle alueelle, kuitenkin suojaisaan paikkaan jossa voin asustella yksikseni ja olla vain rauhassa....Ehkä vielä joku päivä. 

Kymmenen vuotta sodan jälkeen - Radulf

Kirje Radulfilta Lockhaveniin. Kymmenen vuotta karhusodan tapahtumien jälkeen

Hei.

Paljon on tapahtunut karhusotien jälkeen. Asumme nykyään Copperwoodissa Biancan, sekä yhden pentueemme Benin, Jillin, Marianin, Denrelin ja Renaldin kanssa.

Jalkani on nykyään parantunut ja pystyn juoksemaan normaalisti, vaikka vähän välillä vihlookin. Lockhavenissa savun keskellä, kun Bianca oli vetänyt minut pöydän alle suojaan, ensimmäisen kerran sain kuulla sen olleen murtunut.

En muista milloin minulla olisi ollut lisäksi yhtä kylmä kuin silloin. Hänen yrittäessä lämmittää minua muistan vielä portin suusta nähneeni Beaganin jousen osuvan Alban otsaan. ”Hyvä niin.” Seuraavan kerran heräsinkin sairastuvasta Bianca puoliksi päälleni nukahtaneena. Silloin myös yhteinen elämämme alkoi.

En pystynyt enää jatkamaan työssäni, joten muutimme aluksi Port Sumaciin, jossa Bianca vielä työskenteli parisen vuotta. Itse tein kotitöitä ja kuntoutin itseäni sillä välin kun toinen puoliskoni oli tekemässä päätöksiä. Kun jalkani ja muut haavat olivat vähitellen parantumassa hain töitä vartiaksi Copperwoodiin. Port Sumac ei olisi muutenkaan ollut hyvä paikka mahdollisille poikasille varttua. Biancakin oli jo vähän kyllästynyt vanhojen ukkojen kinasteluun laeista.

Vartiaksi ryhdyttyäni sain pian ylennyksen vartioiden kouluttajaksi.Bianca ei enää tarvinnut töitä sotkemaan elämää. Hänen mahansakin alkoi pömpöttää.

Nykyään elämme onnellista perhe-elämää ja toimin Copperwoodissa majurina. Uusi viitta ylläni. Vanhat aseeni ovat edelleen tallessa. Kirves on ainakin vielä jalalleni liian raskas kuljettaa mukanani, mutta vanha puukkoni ajaa saman asian. Kerran sitä perheeni vuoksi jo jouduinkin käyttämään, kun polveltani en kyennyt olemaan tarpeeksi hiljaa.

Ja jos jotain olen elämässäni oppinut, jos jotain möhlin minun täytyy myös pystyä ottamaan siitä vastuu. Kannan seuraukseni itse. Vaikka sitten ryömien. Vanhat tavat näemmä kuolevat hitaasti.

Ehkä siis minutkin vielä joskus sielä nähdään.

Parasta toivoen

-Radulf

Tuntemamme maailman loppu

Lockhaven

Sankarimme marssivat armeijansa kanssa kohti kohtaamispaikkaa Lockhavenissa, ja matkan varrella joukkoon littyvät joukot muista pohjoisen satamakaupungeista. Kylät ja kaupungit matkan varrella ovat lähes tyhjiä, ja kaduilla liikkuu ainoastaan naisia, lapsia ja vanhuksia. Joissain paikoissa armeijalle hurrataan, mutta sielläkin suosionosoitukset ovat vaisumpia kuin pitäisi - lähes jokainen taistelukelpoinen mies territorioissa on matkalla sotaan karhua vastaan, ja kaikki pelkäävät tulevatko heidän rakkaansa enää kotiin.

Lockhavenkaan ei ole entinensä - se on ääriään myöten täynnä, ja kaikki kolot ja juurakot sen lähistöllä ovat täynnä leirejä kun tuhannet ja taas tuhannet hiiret valmistautuvat marssille kohti etelää. Jopa petoeläimet ovat poistuneet alueelta - näin suuri määrä hiiriä on vaaraksi pedolle kuin pedolle. Sankarimme jättävät armeijansa leiriytymään ja raportoivat Gwendolynille. Gwendolyn kertoo, että hän aikoo ottaa pääosan armeijasta ja marssia etelään valmistamaan taistelukenttää - Gillin pitäisi jäädä juuri saapuneiden, väsyneiden joukkojen kanssa odottamaan muutamia vielä puuttuvia joukko-osastoja ja tulla sitten perässä. Radulfin ja Thomin pitäisi mennä Shaleburrowiin viemään sanaa - sieltä suunnalta saapuvien puuttuvien joukkojen olisi turha kulkea Lockhavenin kautta, ja heidän tulisi sen sijaan kulkea suoraan kokoontumispaikalle.

Bianca pyytää Radulfilta lupaa tulla mukaan - häntä ei tarvittaisi ennen kuin taistelut alkavat. Myös muut hiiret käyttävät aikaa omiin toimiinsa - Beagan etsii tyttöystävänsä ja viettää yön hänen kanssaan, Gill käy vanhempiensa haudoilla ja kirjoittaa rakkauskirjeen Gwendolynille avattavaksi jos hän ei selviä ja Gunrey tapaa ystäviään. Aamun koittaessa Thom ja Radulf lähtevät omaan suuntaansa ja Gwendolyn armeijan kanssa omaansa.

Greenwoodin kylässä, 7 tunnin ratsastuksen päässä Lockhavenista, Radulf ja Thom törmäävät Firmwoodin kylän joukkoihin, satakunta aseistettua hiirtä. He ovat Greenwoodissa täydentämässä varastojaan. Mutta ennen kuin he ehtivät lähteä marssille kohti Lockhavenia, katastrofi iskee - kaupunkiin ratsastaa hätääntynyt viestintuoja, joka kertoo olleensa Shalwburrowin armeijassa. Yöllä Barkstonen armeija hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät lähes viimeiseen hiireen, ja nyt se oli marssimassa kohti Greenwoodia ja Lockhavenia.

Kartta josta kaikki sai alkunsa

Thom ja Radulf totesivat, että kylää oli pakko puolustaa - siellä oli vielä noin 300 siviiliä, joiden oli päästävä riittävän kauaksi armeijasta ollakseen turvassa. Niin he järjestivät sata hiirtään puolustustaisteluun, lähettivät sanan Lockhaveniin, ja valmistautuivat taistelemaan jotta siviilit pääsisivät pakenemaan. Tunnin kuluttua Barkstonen armeija saapuikin, ja se oli vähintään neljä kertaa suurempi kuin oli odotettu, hallitseva matriarkka etunenässä komentojaan kirkuen, ja hyökkäsi antamatta mahdollisuutta neuvotteluihin. Aluksi hiirivartioston joukot kestivät hyvin, mutta sitten Barkstonen armeijan komentoon astui kaupungin kenraali, jonka uskalias sivustahyökkäys mursi puolustuksen selkärangan. Vartiosto taisteli lähes viimeiseen mieheen antaen siviileille aikaa paeta ja piiloutua, mutta vain muutamat pääsivät pakoon verilöylyä. Thom ja Radulf olivat haavoittuneet, väsyneet ja vihaisia - he olivat kannustaneet joukkojaan parhaansa mukaan, mutta eivät olleet koulutettuja johtajaan armeijaa, ja olivat menettäneet lähes jokaisen alaisensa. Bianca oli myös haavoittunut ja tajuton, ja Radulfin piti kantaa rakastaan selässään matkalla takaisin kohti Lockhavenia.

Kun viestinviejä saapui Lockhaveniin kertomaan Barkstonen petturuudesta, taistelu oli jo ohi. Kun sankarimme, jotka tahtomattaan joutuivat tekemään suuria päätöksiä vielä väittelivät parhaasta toimintatavasta, toinenkin viestinviejä saapui - Gwendolyn oli saanut raportteja, että Elmossin kaupunki on vaarassa joutua karhun tuhoamaksi, ja että kaupungin ympärys oli jo palanut - he eivät voisi enää käyttää tulta pitämään karhua kauempana. Hän antoi käskyn marssia välittömästi Elmossiin puolustamaan kaupunkia - karhu oli juuri pakottanut heidät taistelemaan väärään aikaan ja väärässä paikassa.

Gunrey tahtoi lähettää armeijan taistelemaan karhua vastaan ja mennä itse ja yrittää neuvotella Matriarkan kanssa ja saada aikaan rauha - sota oli osittain hänen ansiotaan. Gunreyn mielestä suunnitelma oli itsemurha, ja heidän olisi mentävä armeijan kanssa johonkin suuntaan. Heidän riitansa kulminoitui miekkojen vetämiseen, ja ensimmäistä kertaa ikinä Gunrey voitti opettajansa taistelussa. Gill varoitti, että Gunreystä ei koskaan tulisi johtajaa - johtajan tuli joskus tehdä vaikeita päätöksiä. Mutta niin Gunrey ja Beagan lähtivät armeijan mukaan, ja Gill lähti pelastamaan ystäviään.

Lockhavenin taistelu

Gill kuitenkin saapui paikalle vasta taistelun jälkeen, eikä tiennyt olivatko hänen ystävänsä elossa. Hän yritti päästä matriarkan puheille, mutta armeijan käsky oli tappaa kaikki ja Gillin yritykset epäonnistuivat, kunnes hän varasti uniformun ja sen turvin pääsi puhumaan matriarkan kanssa. Hän ei kuitenkaan kuunnellut järkipuhetta, vaan armeija jatkoi marssiaan, ja Gill varasti jäniksen ja meni heidän edellään Lockhaveniin.

Kun Radulf ja Thom saapuivat Lockhaveniin, he lähettivät viestinviejän kertomaan odotettua suuremmasta armeijasta Beaganille ja Gunreylle. Nämä päättivät kääntyä takaisin, ja Beagan palasi jäniksen selässä kaupunkiin Gunreyn johtaessa armeijaa. Kaikki johtajat olivat sotimassa karhua vastaan! Locckhavenissa Radulf, Thom, Gill ja Beagan järjestivät vähät joukkonsa puolustukseen, tavoitteenaan kestää kunnes Gunrey saapuisi pelastamaan heidät. Pian Barkstonen armeija marssikin Lockhavenin porteille. Hiiret toivat matriarkan isän vankityrmistä esille, toiveenan pelata aikaa kun hänen hengestään neuvotellaan, mutta hullu matriarkka otti varsijousen ja ampui oman isänsä. Niin alkoi toinen Lockhavenin taistelu.

Mehiläiset päästetään irti

Hiirivartiosto puolustautui urhoollisesti, mutta Barkstone saavutti melko nopeasti läpimurron - mehiläispesä ei auta jos ei ole riittävästi hiiriä puolustamaan muureja. Lockhaven vallattiin ja sankarimme joutuivat vangiksi, ja Gunrey näki Lockhavenin porttien olevan auki kun armeija saapui paikalle. Jesse sai ajatuksen - Gunrey tunsi kaupungin, joten hän voisi lähettää yhden hiiren mehiläispesän suuaukolle sytyttämeen sen tuleen. Niin mehiläispesä paloi ja savu täytti kaupungin - henkeään haukkovat Barkstonelaiset juoksivat suoraan odottavien vartioston joukkojen syliin.

Lockhavenin portit murrretaan

Kaupungin sisällä sankarimme käyttivät sekaannusta hyväkseen, kolkkasivat vartijansa, sitoivat kasvoilleen märät rätit ja lähtivät kohti sivuporttia. Matkalla paljastui että Barkstonen matriarkka tiesi myös sivuovesta - hän oli muutamien vartijoiden kanssa pakenemassa sivuoven kautta. Gill ei tahtonut riskeerata haavoittuneita, vaan antoi matriarkan mennä - mutta heti kun he olivat päässeet ulos, hän otti Beaganin mukaansa, haki muutaman jäniksen ja ryhmän sotilaita ja lähtivät takaa-ajoon. He saivatkin jalkaisin liikkuvan matriarkan seurueineen kiinni, ja tarjosivat heille mahdollisuutta antautua, mutta matriarkka veti tikarinsa ja hyökkäsi. Beaganin nuoli päätti hänen päivänsä.

Barkstonen hallitsijasuku oli kuollut ja heidän armeijansa tuhottu täysin. Muutaman päivän kuluttua tuli viesti Gwendolyniltä - karhu oli haavoitettu tulella ja ajettu pois, eikä se varmasti uskaltaisi tulla takaisin, mutta tappiot lähentelivät viittäkymmentä prosenttia. Terriotoriot olivat toistaiseksi turvassa, mutta hinta oli kammottava - lähes puolet taistelukelpoisista miehistä makasi kuolleena taistelukentällä, ja Barkstonen tapauksessa lähes jokainen.

Maailma ei enää ollut entisensä.

Hiirivartiosto-kamppanja päättyy tähän. Kiitos kaikille pelaajille valtavan hienosta tarinasta!