Saimme tehtäväksemme tutkia Dawnrockin kaupungin sairaustapauksia. Tunsin jo siinä vaiheessa olevani vähän poissa elementistäni. En ole syntynyt sairauksien kurissa pitämiseen. Melkein toivoin, että maantierosvot hyökkäisivät kimppuumme..Mukaamme lähti myös Cailin porukka täydennykseksi. En koskaan ole järin pitänyt Cailista ja oikeastaan pidän aina vain vähemmän, mutta valitettavasti Cole kuului hänen partioonsa.
Matkalla oli tavalliseen tapaan pientä ongelmaa tehtävää ajatellen, mutta tällä kertaa nekin tuntuivat jo ikäviltä.
Ensiksi oli tietysti puron ylitys jonka Cailin lautta pääsi toiselle puolelle meidän epäonnistumisemme ansiosta (!). Ja kun sitten löysimme takaisin muiden luo oli Cail jo kiireisenä löhöämiseltään teensä kanssa huutelemassa missäs me oikein kuhnailimme, kun eihän koko päivää aikaa ole!
Naurakoot Cole ja Gunrey hänelle niin paljon kuin haluavat minun puolesta.
Whitepinen risteyksessä katsoessamme whitepinen suuntaan näimme tytön laahustavan meitä kohti. Pysäytimme hänet likaisena ja haavoittuneena. Elenoir, eikun Lenore, Lenoir! muistaakseni.. oli hänen nimensä. Tai ainakin joku sellainen..
Joka tapauksessa anoimme hänet Colen tutkittavaksi ja huollettavaksi, mutta jalan haavan parantumiseen tarvittiin vielä yön verran lepoa.
Eipä kuitenkaan poloinen saanut nukutuksikaan elämäntilanteensa takia. Piti minuakin hereillä koko vartiovuoroni ajan.
Ei siis sillä tietenkää, että muutenkaan olisin vartiossa nukkunut, mutta tunnelma oli samankaltainen. Nyt kun Thomkin on opetettavana pitää pysyä extra skarppina. Hyvä poika muuten. Tulee jostain lisäksi mieleen, että Jerry sointuisi hyvin sen kanssa. Siitähän voisi melkein keksiä jotain...
Mutta ainiin, yöllä Elenor siis tuli itkuisena nukkumattomuuttaan luoksemme, ja kertoi mitä oli sattunut. Yritimme parhaamme mukaan lohduttaa häntä, mutta olen aina ollut vähän huono sellaisissa asioissa. Thom osasi mielestäni paljon paremmin.
Aamulla Leneor kuitenkin halusi jostain syystä antaa minulle kaulakorunsa. En mielestäni ollut ansainnut sitä mitenkään ja niinpä mietin ensin kieltäytymistä, mutta entä jos olisin hänen lahjastaan kieltäytynyt?
Myöhemmin Cail tuli tietysti määkimään ahneudestani, kun vartioston palkka ei näköjään minulle riitä...
Muuta en ääntelyn välistä enää jaksanut erottaa.
Olisiko sitten ollut parempi sanoa etten hyväksy lahjaa? Minun mielestä hänelle oli jo muutenkin tapahtunut ihan tarpeeksi, että vielä loukkaisin hänen tahtoaan.
Mielummin jatkaa matkaansa tietäen jonkun arvostavan häntä, kuin miettien miksi minäkin hänet kielsin. Vaikka sitten muut minusta mitä ajattelisivatkin.
En tiedä teinkö oikein, mutta ainakin yritin.
Ja eikö juuri se ole kaikkein tärkeintä?
-Radulf
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti