Kamppanjat

maanantai 21. tammikuuta 2013

Rutto

Edellisen ja tämän session välillä aikaa kelattiin kaksi kuukautta eteenpäin; nyt on keskikesä. Gwendolyn lähetti sovittelijoita Barkstoneen pitääkseen suhteet sinne hengissä; he epäonnistuivat. Alba Rynbeldel, patriarkan tytär ja suvun hallitsija nyt kun hänen isänsä ja veljensä on vangittu, käytti hyväkseen isänsä katoamista, sukunsa suhteita ja Gillin partion toimia, ja voitti Barkstonen pormestarinvaalit. Nyt Barkstone on suljettu kaupunkin hiirivartiostolle, huhut Rynbeldelien psykopatiasta vahvistuvat,  ja tunnelma territorioissa on jännittynyt.



Partioon liittyi uusi jäsen, Thom, poliitikon ja puusepän poika Elmossista. Hänen kouluttamisensa annettiin Radulfin tehtäväksi. Partio teki työtään, kuljetti postia ja saattoi hiiriä, mutta territorioista oli tullut kovin hiljainen paikka; Barkstonen kapina ja näätäsota olivat vielä tuoreessa muistissa, ja kukaan ei halunnut kolmatta sotaa. Mutta Barkstonen ja hiirivartioston välit olivat tulehtuneet, ja nauru ja laulu olivat käyneet kovin harvinaiseksi. Tällaiseen aikaan Lockhaveniin saapui huhuja Dawnrockin kalastajakaupungista; siellä oli sairautta. Gwendolyn pelkäsi, että kyseessä oli rutto, ja kutsui luokseen Gillin ja Cailin partiot; heidän olisi mentävä Dawnrockiin, selvitettävä oliko kyseessä rutto, ja mikäli oli, estettävä sen leviäminen millä keinoin tahansa. Yhdellä partiolla ei ollisi riittävästi hiirivoimaa sulkemaan kaupunkia paikallisten vartijoiden kanssa, ja Gillin partiossa ei löytynyt kunnollista parantajaa, joten pariksi valikoitui Cailin partio, jossa oli myös Cole, Gunreyn vanha ystävä ja pätevä parantaja.

Matka sujui parhaassa säässä jota kesä saattoi tarjota; aurinko ja tuuli eivät olleet vielä kuulleet territorioiden huolesta, ne eivät pelänneet näyttäytyä maailmalle. Päivä päivältä tuuli tuoksui enemmän ja enemmän merelle; ja varsinkin Beagan rakasti tuoksua. Päivää ennen Chistledownia partio saapui puron rannalle; pohjoisempana oli ilmiselvästi satanut, ja puro tulvi niin että kahlaaminen oli mahdotonta. Partio päätti Beaganin ja Thomin johdolla rakentaa lautat ja ylittää joki. Lautat saatiin yhteistyössä nopeasti kasaan, ja Gillin partio etunenässä hiiret lähtivät sauvomaan puron yli. Keskellä puroa etummaiseen lauttaan tarttui villi pohjavirtaus; se vei heitä alavirtaan, ja oli niin vahva, että sauvominen ei vienyt heitä pois virtauksesta, se sai vain lautan pyörimään. Takana tuleva partio pystyi nyt väistämään vaarallisen paikan, mutta Gillin partio ajautui kauas reitiltään.

Partio matkalla pitkin joenrantaa
Vihdoin virta heikkeni niin että partio pääsi sauvomaan rantaan, mutta nyt heidän oli etsittävä uusi reitti takaisin turvalliselle ja kulkukelpoiselle polulle. Gillin johdolla he kulkivat pitkin joenrantaa, väistelleen kiviä ja piikkipensaita, ja onnistuivat kulkemaan ilman ongelmia takaisin polulle, missä toinen partio oli keittämässä teetä. Gunrey ja Cole istahtivat nuotion ääreen nauramaan partionjohtajilleen, mistä muut saivat hätistellä heidät ylös.

Seuraavana iltana Cole istahtaa Gunreyn viereen nuotiolle ja kertoo tälle hiljaisella äänellä huolensa; hänen rakkaansa, räätälin tytär, asui Dawnrockissa, ja Cole oli huolestunut tämän terveydestä. Muut eivät kuulleet keskustelua.

Kun partio saapui risteeykseen, josta tie haarautuisi Whitepineen ja Dawnrockiin, he näkivät whitepinen suunnasta saapuvan tytön likaisissa vaatteissa. Partio pysäytti tytön, ja tämä kertoi tarinansa: hän oli 17 vanha, ja hänen nimensä oli Lenore. Hän oli rakastunut Chistledownilaiseen sepän poikaan,  mutta hänen vanhempansa eivät hyväksyneet liittoa, koska he olivat paikallista eliittiä; rikas suku. Viikko sitten hänen veljensä oli kuollut onnettomuudessa, ja hänen vanhempansa olivat surun murtamat. Nyt kun hänellä ei enää ollut veljeään, ja hänen vanhempansa eivät huomioineet häntä sitäkään vähää mitä ennen, hän ajatteli että hänellä ei ole enää mitään jäljellä Whitepinessä, ja lähti kävelemään rakkaansa luo. Matka ei kuitenkaan ollut helppo yksinäiselle hiirelle, jolla ei ole mitään erätaitoja, ja hän oli väsynyt, nälkäinen, likainen ja haavoittunut jalkaan.

Cole hoiti tytön haavan ja samalla varmisti, että hän on terve. Haavan hoito ei onnistunut aivan miten piti, ja tyttö ei pystyisi matkustamaan enää tänä iltana, ja jalkaan jäisi ainakin arpi. Beagan oli vahvasti sitä mieltä, että hiirtä ei voi jättää yksin, ja Gunrey oli jo menossa viemään häntä Chistledowniin, koska Whitepine oli liian kaukana. Cail vastusti saattajien lähettämistä, koska he tarvitsisvat kaikki hiirensä jos tauti todella oli ruttoa. Gill päätti, keskustelun jälkeen, että kaksi hiirtä Cailin partiosta veisi Lenoren turvaan ja tulisi sitten perässä.

Yöllä, kun Radulf ja Thom ovat vartiossa, Lenore, joka ei saa unta, tulee itkuisena juttelemaan parille. He kuuntelevat, lohduttavat parhaansa mukaan hätääntynyttä tyttöä, ja Thom halaa häntä ja silittää hänen selkäänsä. Vähän ajan päästä Lenore rauhoittuu parin sanoista, menee takaisin makuusijalleen ja nukahtaa lopulta.

Aamulla Lenore haluaa antaa kaulakorunsa, joka oon kultaa ja arvokas, Radulfille kiitokseksi avusta ja lohdutuksesta (hänet on opetettu noudattamaan tapoja, ja vaikka Thomin halaus auttoi häntä enemmän, tapojen mukaan kiitos oppipojan työstä kuuluu mestarille). Radulf ottaa kaulakorun vastaan, ja partio katsoo kun Lenore katoaa saattajiensa kanssa mäen taakse. Tämän jälkeen Cail tulee Radulfin luo ja ilmaisee paheksuntansa: hänen mielestään hiirivartiosto ei tee työtään pallkioiden takia, vaan auttamisen tähden. Radulf vastaa toteamalla, että hän ei myy kaulakorua, vaan pitää sen muistona. Cail ei ole tyytyväinen, mutta jättää asian sikseen.

Lopulta partio saapuu perille: mäen takaa avautuu silmiä häikäisevä näkymä. Rajattomalta näyttävä meri kimaltelee auringonvalossa, ja Dawnrockin kaupunki on rannalla merituulen syleilyssä. Kun partiot menevät kaupunkiin sisälle (huolettomassa kaupungissa ei ole edes muureja!), hyvin pian paikallinen pormestari tulee hätääntyneenä heidän luokseen:
-Luojan kiitos että tulitte, olimme jo lähettämässä juoksijan hakemaan apua. Tulkaa mukaani, en halua puhua enempää keskellä katua!

Hiiren elämässä kuolema ei koskaan ole kaukana
Pormestari kertoo, että kaksi viikkoa sitten kaupunkiin iski sairaus; ensin yksi, sitten muutama, ja ensimmäisenä sairastuneet ovat jo kuolleet. Pikkuhiljaa valkeni, että sairauden täytyy olla ruttoa; pormestari ja kaupungin parantaja olivat sitä mieltä, että käsityöläisten kortteli, missä ruttoa oli, täytyi sulkea ennen kuin tauti leviää. hiiret eivät pysyisi loputtomiin kotonaan vain pyynnöstä; ruokavarastot taloissa eivät ole loputtomat. Cole vastusti; hän sanoi, ettei ole varma siitä, onko kyseessä rutto. Liian aikainen sulkeminen vain aiheuttaisi paniikin turhan takia, ja mellakat kadulla olisivat todellinen riski. Gill päätti noudattaa Colen neuvoa, ja lähti Colen, Thomin ja muutaman muun kanssa katsomaan sairaita. Tunti tunnilta Colen ilme synkkeni, mutta hän väitti edelleen olevansa epävarma; hänen täytyisi lukea kirjojaan ja varmistaa asia. Hiiret vetäytyivät yöpuulle, kun Cole viellä istui kynttilän valossa lukemassa.

Yöllä tapahtui kaksi asiaa: Gill kierteli sairastuneilla alueilla, ja kuuli kun hiiret surivat kuolleitaan. Gunrey taas heräsi siihe, että Cole ei ollut paikallaan. Hän meni ulos, missä hän näki kaksi hiirtä halaamassa toisiaan ennen kuin erosivat ja kulkivat eri suuntiin. Toinen hiiristä tuli kohti Gunreytä, ja se paljastui Coleksi.
Gunrey: Onnistuiko?
Cole: Toivon todella, että olin ajoissa...

Aamulla Cole kertoo, että kyseessä todellakin on rutto, ja että käsityöläisten kortteli täytyy eristää. Mutta vain neljäksi päiväksi; rutto on sellaista, johon on lääke, mutta sen tekemiseen menee neljä päivää. Partiot suunnitelevat parhaat paikat tiesuluille ja miettivät parhaan tavan pitää kansa rauhallisena. Tiesulkujen paikat löytyvät ongelmitta, ja tiedotus päätetään antaa Thomille: hän on oppinut vanhemmiltaan puhetaitoja. Siispä käsityöläiset kutsutaan koolle (pyydetään pitämään etäisyyttä toisiinsa, jottei tauti leviä), ja Thom nostetaan sillitynnyrin päälle pitämään puheensa. Hän puhuu toivosta, hän puhuu järjestyksestä, hän vakuuttaa hiiret siitä, että vaikka sairaus on totta, hiirivartiosto voi pelastaa heidät, jos he vain antavat. Ja kansa uskoo häntä, Thom otti yleisönsä täysin omakseen.

Kolme päivää saarto toimi, mutta tunnelma saarron sisällä kiristyi. Jokainen siellä joutui katsomaan ystäviensä kuolevan, jokainen joutui pelkäämään henkensä puolesta. Kolmannen päivän iltana tilanne räjähti käsiin: viiden hiiren ryhmä tuli vaatimaan ulospääsyä. Ensin Thom yritti puhua heille järkeä; mutta he eivät kuunnelleet. Sitten Gill otti sauvansa ja asettui sauva poikittain hiirien tielle - "Askelkin vielä, ja jokainen teistä kuolee".

Ei ole helppoa ampua niitä,
joita halusi suojella
Hiiret pyrkivät väkisin läpi sulusta, ja partio joutui valitsemaan, käyttääkö aseitaan, vai riskeeraako tartunnan. Gillin esimerkin mukaan he vetävät aseensa, mutta raskain sydämin: monta iskua ohjattiin viime hetkellä ohi, koska partio vihasi ajatusta viattomien tappamisesta - heidän ainoa virheensä oli pelätä henkensä puolesta. Taistelu ei ollut helppo, ja vaikka hiiret pysäytettiin, kun pöly laskeutui, yksi hiiri oli kuollut, kolma vartiostolaista oli sairastunut, ja  koko partio vihasi itseään sen takia mitä joutui tekemään.

Neljännen päivän aamuna lääke oli valmis, ja sairaat pystyttiin hoitamaan. Koko partio säilyi hengissä, mutta Gillin kasvohermot vaurioituivat. Hän ei enää hallinnut ilmeitään aivan yhtä hyvin, ja sen tähden oli huonompi huijari. Kaupungin kahdestasadasta hiirestä noin viisikymmentä kuoli ruttoon. Vartioston saarto pelasti suurimman osan kansalaisista, mutta se ei ollut täydellinen: Cole, vaikka tiesi että tauti oli ruttoa, viivytti saartoa jotta sai salakuljetettua rakkaansa ulos. Hänen rakkaansa oli kuitenkin sairastunut, ja vaikka hän itse säilyi hengissä, kaksi hänen serkkuaan kuoli ruttoon.

Ennen kotiinlähtöään partio hukutti suruaan viinaan, ja Gunrey ja Radulf purkivat stressiään painimalla vihoissaan mutaisella kujalla. Kun kaupunki jäi taakse, ilo ei ollut ainakaan palannut territorioihin, vaikka katastrofi olikin estetty. Gill joutui elämään valintojensa kanssa; hänen käsissään oli viatonta verta. Thomin ensimmäinen tehtävä todellakin koettelee hänen viattomuuttaan. Ja Gunrey joutuu pohtimaan ystävyyttä; hän luotti ystäväänsä, ei paljastanut hänen salaisuuttaan, ja sen seurauksena rutto lähes karkasi ja kaksi kuoli. Cole on masentunut toiminnastaan. Ja Rynbeldelit jatkavat juoniaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti